Suomeen paluun lähestyessä

Muutaman viikon päästä palaamme mieheni kanssa neljättä kertaa ulkomailla asuttuamme Suomeen. Vanhin poikamme kolmatta ja kuopuksemme toista kertaa elämässään. Tätä mietin tänään salin kuumassa porealtaassa tiukan treenin jälkeen samalla kun pohdin, montako kertaa hot tubiin enää pulahdan ennen lähtöämme. Mitä liikkuu paluumuuttajien päässä viimeisinä viikkoina ja voiko paluumuutosta kotimaahan oppiakin jotain edellisistä kerroista?

Moni asia tuntuu viimeiseltä ja kovin haikealta. Tänä iltana menen viimeiseen kirjakerhoon. Käymme viimeisillä illallisilla ja grillijuhlissa ystävien luona, jotka suuntaavat kotiin ennen meitä, tai jotka jäävät tänne. Olen viimeistä kertaa auttavana vanhempana kuopukseni luokassa ja lounastamme viimeisiä kertoja lempiravintoloissamme. Lista näistä "viimeisistä" tuntuu loputtomalta.

Arkisetkin askareet ja asiat muistuttavat lähestyvästä kotiinpaluusta. Viime lauantaina autoin Englantiin palaavaa ystäväperhettä tyhjentämään keittiötään ja jaoimme muiden yhteisömme perheiden kanssa ruokatarpeita ensimmäisen kotiinpalaajan jäljiltä. Jakaisimme näitä samoja maustepurkkeja ja jauhoja vielä useamman kerran seuraavan kuukauden aikana, kun kukin samassa projektissa ollut perhe tekee lähtöään. Salilla pukuhuoneen puhtaat pyyhkeet tuntuvat entistäkin ihanammilta viimeisinä viikkoina - näitä kun ei enää Suomen salilla ole tarjolla. Ruokakaupassa ostan entistä pienemmän ketsuppi- ja oliiviölypullon, jotta ruokaa ei jäisi liikaa jäljelle. Ruoat kun ei matkalaukkuihin lähde mukaan kuitenkaan.

Varastamme viimeisiä hetkiä ystävien kanssa, mikä tuntuu välillä hullunkuriseltakin. Löydän itseni mm.parhaimpien täkäläisten ystävieni kanssa salin pukuhuoneesta vielä kymmenen jälkeen illalla ja menemme jätskille kun vielä voimme klo 22.30 Princetonin keskustan parhaimpaan jätskipaikkaan Haloon. Huomion arvoista lienee, että yksi meistä imettää, toinen on yksivuotiaan äiti ja minä kuskaan lapsia aamulla kouluun, joten kun miehemme ovat näyttäneet vihreää valoa kaikille kolmelle sopivana samana iltana (never ever happens) hoitaen lapsia, tartumme tilaisuuteen.

Lounaalla kuopuksen kanssa lempipaikassamme hänen pyydettyään, koska vielä voimme.

Keskustelemme lasten kanssa kotiinpaluusta. Molemmilla on asioita, joita he jäävät kaipaamaan täällä ja molempien mielestä tämäkin kerta jää ehdottomasti plussan puolelle. Miltä arki näyttänee ja tuntunee kun äitikin on taas töissä? Kotiin on jo ikäväkin, mutta joitain asioita ei saa mukaan vaikka haluaisi. Kuuntelen aamulla viisivuotiaan laulavan takapenkillä parhaasta ystävästään omakeksimillään sanoilla: "You are beautiful and true, Vivi I love you". Play datet Vivin kanssa odottavat koulupäivän jälkeen. Pieni mies on alkanut puhutella kyseistä neitiä "My love" - etuliitteellä. Suomesta lähteminen ja ystävien sinne jättäminen on aina ollut vaikeaa. Mutta samoin on paluukin. Moni ihana ihminen ja kokemus jää taakse.

Nautimme lämpimästä keväästä syöden aina kun mahdollista kelien puolesta aamupalaa, päiväpalaa ja illallista takakuistilla. Olen istuttanut vielä laventelia kuistille ja mausteita, koska niistä on voinut nauttia silmänilona jo viikkoja. Uskomattomat hortensiat houkuttelevat kylätapahtumassa, mutta järkeilen, ettei niitä saa matkalaukkuun kuitenkaan mukaan. Ja niistä ehtisi nauttia vain muutaman viikon. Se toisaalta on ehkä sama aika, mitä Suomen kesä kestää? Päivittelemme säiden eroa maiden välillä. Vietämme pitkiä hetkiä pimeänkin tultua kynttilän valossa lämpimällä kuistilla ilman hyttysiä katsottuamme Pekka Poudan sääennustuksen Suomesta. Siellä sataa vieläkin lunta. ja on "JOPA 10 astetta" tulossa. Voi sentään.

Ei lähde matkalaukkuun mukaan.

Kotiinpaluuseen valmistautuminen on alkanut mielen lisäksi käytännössä. Olemme testanneet saavamme luultavasti kaiken olennaisen mahtumaan neljään isoon matkalaukkuun. Sitten vain karsitaan taas kerran, jos ei mahdu. Kuten tänne lähtiessäkin kotia vuokralaisten alta kaappeja tyhjentäessämme. Tavaroita on alettu jo lahjoittaa koululle ja ystäville, koska kaikkea ei vaan kannata ottaa mukaan, mutta oli järkevää hankkia. Kuten pyörät tai pienimmäiselle lasten sänky näiden korkeiden sänkyjen tilalle jne. Pieneen se neljän hengen elämä kuitenkin mahtuu. Samalla muistan, miten kotona Suomessa jääkaapin ovessa olleet magneettikirjaimet ovat meille niin totta palatessammekin: Home is where we are - Koti on siellä, misse me olemme. Ei niinkään, missä tavarat ovat.

Aiemmista kerroista oppineena olemme varanneet jo talvelle matkan lämpimään ja varmaan valoon edes viikoksi. Ensimmäinen talvi Suomeen palatessa on aina ehdottomasti rankin. Pimeys ja kylmyys puhuttelee kehoa ja mieltä ihan eri lailla ulkomailla asumisen jälkeen. Varsinkin jos on saanut asua vähän lämpimämmässä ja valoisammassa. Pimeässä herääminen töihin lähtiessä on pahinta. Ei heru empatiaa niille ulkosuomalaisille, jotka kommentoivat suomessa asuvien lumikuvia tällä viikolla tyyliin: "Nauttisitte kun teillä on sentään lunta!" Ei ole mielestäni liikaa vaadittu, että voisi heinäkuun muutaman päivän lisäksi muinakin kuukausina kävellä Suomessa T-paidassa ja shortseissa ilman vilun väreinä. Vaikka houkutus ostaa kesämekko täällä on suuri. Yritän vastustella. Mieheni vahvistaa epäilyni: Suomessa sitä ei voisi kuitenkaan juurikaan pitää.

Alan olla sitä mieltä, että ulkomailla asumimen edes kerran elämässä, tekisi todella hyvää kaikille suomalaisille. Niin säiden puolesta kuin muidenkin asioiden suhteuttamisen vuoksi. Miltä näyttää Suomen koulutusjärjestelmä, veronmaksu, terveydenhuolto, kouluruoka ja työaikalait. Tai rakentamisen taso, kodinkoneet ja ekologinen ajattelu. Entä oma elämä? Mikä siinä on tärkeintä tai arvokkainta?

Kello lähenee seitsemää ja minun on lähdettävä sanomaan jäähyväisiä kirjakerhoon. Otan mukaan 500 -sivuisen kirjan, joka oli tällä kertaa luettavana ja mietin, onkohan minusta enää Suomessa tällaiseksi lukijaksi, kuten täällä. Sekin on haikeaa. Mieheni on kuopuksen kanssa päättänyt mennä ulkoilmakonserttiin keskustaan. Näitä kaikkia mahdollisuuksia tulee ikävä. Ja ihmisiä. Ei sille mitään voi. Onneksi tiedämme, mihin palaamme. Samaan kotiin ja samaan kaupunkiin. Samoihin töihin tällä kertaa ja lapset samaan kouluun ja päiväkotiin. Muutos se on silti, mutta ei niin hurja, mitä voisi olla.

Tänään olen kiitollinen kotiinpaluun lähestymisestä. Vaikka se on monella tapaa haikeaa, kertoo haikeus myös hyvästä vuodesta ja oikeista valinnoista. Kiitos, että saamme nauttia muuttohässäköiden, auton myynnin ja muiden käytännön asioiden kanssa ystävien kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä ennenkuin iloitsemme monesta jälleennäkemisestä Suomen maan kamaralla.