Valintoja.

Muutamasta ääneen sanotusta ajatuksesta se aina alkaa. Se voi olla syksyinen ilta teekupposen äärellä tai tutkijaystävien kanssa vietetty iltapala keittiön lamppumme alla kun suomalainen ilta on pimeä ja kylmä ikkunan toisella puolen.

Idea lausuttuna ääneen hetkessä. 

Katseiden kohtaaminen ja vieno hymy suunpielessä. Tiedämme jo molemmat, miten parin päivän prosessi menee. Hän maalailee mahdollisuuksia ja maisemia kiusoitellenkin. Minä vedän jarrut päälle heti. Seuraavien minuuttien aikana käyn läpi kaikki palikat ystävieni, oman työni ja lasten näkökulmasta kodin haarukoiden ja lakanoiden pakkaamiseen asti miettien kuka ottaisi kissan hoitaaksen. Seuraavana päivänä viimeistään rohkaisen puolisoani hakemaan paikkaa, mikäli hän näkee sen olevan tärkeää juuri tässä vaiheessa ja hänen työnsä kannalta. Hän on puolestaan tällä aikaa päätynyt siihen, ettei todellakaan aio hakea. Se olisi liian suuri urakka kaikkinensa. Ja liian paljon vaadittu perheeltä.

Kansikuva, jonka tein mieheni kerran lähdettyä haastattelumatkalle merten taa. (with canva.com)

Mieheni ja minä olemme olleet naimisissa pian 20 vuotta. Olemme käyneet tämän prosessin läpi useita kertoja. Olemme asuneet avioliittomme aikana Saksassa, jossa esikoisemme sai alkunsa. Olemme asuneet Yhdysvalloissa, jossa esikoisemme oppi puhumaan sujuvasti jenkkiaksentilla ja unohti kotikielensä. Olemme asuneet Englannissa, missä kuopuksemme ilmoitti tulostaan ja syntyi. Samassa sairaalassa, jossa Harrison Ford sai hoitoa loukkaannuttuaan uusimman Star Wars -elokuvan kuvauksissa. Ja tietenkin Englannissa esikoisemme aksentti muutti muotoaan. Nyt olemme asuneet Suomessa jo kokonaiset neljä vuotta. Pidempään kuin koskaan ennen yhteiselomme aikana.

Joten olihan se jo aika. Lähteä.

Hakea ja päästä. Päästä sisään yhteen yhdysvaltalaiseen huippuyliopistokaupunkiin huippuprojektiin muiden maailman huippututkijoiden kanssa. Ainoana suomalaisena. Miten siitä vaimo voisi kieltäytyä? Miten mies voisi vaatia perhettä lähtemään ja vaimoa jättämään työnsä, jos ei saisikaan toimivapaata? Lapset taas toiseen maahan?

Omenapuun oksia sisään ottaessani tajuan, että ensi keväänä en ole täällä.

Sellaisia ovat meidän pohdinnat. Joita pohdimme yhdessä. Ja joiden seurauksena syntyneistä valinnoista kannamme vastuun yhdessä. Tähän tarjoukseen tartuimme. Siitä alkoi matka prosessista, josta olen ajatellut kirjoittavani sinulle lukijani. Tai ihan vain itseäni varten. Jotta voisin taas seuraavalla kerralla lukea tämän, kun vedän jarrut päälle. Tai kun mietin, että helpostihan se kaikki sitten taas menee kun vain laittaa kaiken käyntiin. Asia kerrallaan. Tai kun poikamme käyvät aikuisena läpi traumojaan ulkomailla asumisen jaksoista. Tai heidän puolisonsa, kun poikani kokevat kaipuuta ulkomaille. Tai kun minijäni ovatkin jostain kaukaa. Silloin voin kaivaa esiin tämän blogin ja muistuttaa itseäni.

Että valitsimme lähteä.

Tänään olen kiitollinen siitä, että saan tehdä päätöksiä ja valintoja yhdessä toisen ihmisen kanssa. Avoimesti kuunnellen, keskustellen ja rehellisesti puhuen. Ilman sitä tästä ei tulisi mitään.